Tänään mä ajattelin avautua teille aiheesta, josta avauduin tänään myös äidilleni ensimmäistä kertaa. Sitä on turha kaunistella tai kierrellä, vaan mennään suoraan asiaan: mulla lähti viime vuonna päihteiden käyttö käsistä.
Tämä päihde, mitä minä käytin, on nimeltään alkoholi. Alkoholi saapui elämääni kun olin 14. Silloin maistelin ja testailin ensimmäisiä kertoja, ja rakastuin siihen fiilikseen heti, mikä alkoholista tuli - tai siihen aikaan ehkä vielä enemmän siihen jännitykseen ja pieneen pelkoon, jääkö kiinni.
Silloin alkoholinkäyttö oli sitä normaalia spesiaalia pikkukivaa, jota harjoitettiin silloin tällöin viikonloppuisin. Juomana toimi yleensä Olvin Karpalolonkero, sixejä mä ostelin vielä silloin. Ysiluokan tienoilla mä taisin päästä mukaan kaljan makuun.
Hälyttäväksi mun dokaaminen muuttui joskus vähän reipas vuosi sitten. Mä olin silloin 16, ja dokaaminen alkoi olemaan mun elämän kohokohta - viikonloppuja odotti kuin kuuta nousevaa, ja heti koulusta päästyä lähdin suoraan ryyppäämään. Pikkuhiljaa aloin lintsaamaan viimeiset tunnit, että pääsisin aikaisemmin juomaan. Alamäki oli alkanut.
Sixit olivat vaihtuneet ajan saatossa mäyräkoiriksi, ja lopulta konteiksi. Ei mulla mitään tuloja ollut, vaan pummin surutta rahaa porukoilta, ja jos ei herunut, me pistettiin kavereiden kanssa kolehti pystyyn, ja aina joku lainasi. Parasta oli silloin, kun moni eri tyyppi lainasi pikkusumman - ne lainat unohtuivat nopeiten, enkä joutunut kauaa kuuntelemaan kitinää "millon maksat takas", koska ei mulla ollut ikinä rahaa velkojen maksuun. Ja jos olikin, ne upposivat samantien kaljaan.
Mulla oli ollut jo pitempään kausittaista masennusta, ja jatkuva ryyppääminen sai mut täysin pohjalle. Mä kieriskelin itsetuhoisten ajatusten ja ahdistuksen kanssa, jatkuvassa sumussa. Pikkuhiljaa siitä alkoi kehittyä tuttu kaava, joka toistui joka ryyppyilta - mä vedin perseet, ja loppuillasta mä vaan itkin, joskus syystä ja joskus ilman. Kaverit alkoivat kaikota, enkä itse tajunnut sitä yhtään, eikä mua silloin tainnut edes kiinnostaa - mä vaan olin kännissä, ja aina silloin musta tuli eri ihminen. Mustasukkainen. Helposti raivostuva. Vainoharhainen. Epävakaa.
Lopulta dokaaminen alkoi näkymään pieninä muutoksina myös mun ulkonäössä. Ensimmäinen kuva on otettu darra-aamuna viime juhannuksena. Mulla ei ollut, eikä ole vieläkään, muistikuvia sitä edeltäneestä illasta, mutta joka tapauksessa mä en päässyt omin jaloin kävelemään jääkaapille hakemaan Jaffaa, vaan jouduin ryömimään. Toinen kuva on viime syksyltä. Pahoittelen laatua, kuvat on puhelimesta napattuna ja surkealla kuvanmuokkausohjelmalla "kollaasiin" väsätty, siksi typerät reunukset. Joka tapauksessa, tuossa vaiheessa musta alkoi jo huomaamaan, että kaikki ei oo niinkuin pitäisi.
Jatkuva dokaaminen muutti mun luonnetta. Musta tuli välinpitämätön omaan pussiini pelaaja, jolle oma hyvä oli tärkeintä. Muutuin epäluuloiseksi, ja aloin ajattelemaan entistä enemmän, että muut ihmiset ajattelevat musta pelkkää pahaa. Vieraita ihmisiä kohtaan olin kylmä, välinpitämätön, tarvittaessa ilkeä ja vittumainen. Vain silloin, jos koin jostakin henkilöstä olevan mulle hyötyä, olin mukava. Opin manipuloimaan.
Kaikista pahinta oli kuitenkin se, että aloin valehdella. Valehtelin kaikesta, jatkuvasti - isoista ja pienistä asioista, turhista ja tärkeistä.
Pahinta oli porukoille valehteleminen. Omat vanhemmat kyllä näkevät, jos lapsella ei ole kaikki hyvin. Selittelin mun rahanmenoa kaikella mahdollisella, ja jos porukat kyselivät mun dokaamisesta, suorastaan raivostuin. Eniten hävettää ajatella miten rankkaa vanhemmilla oli, kun kielloista huolimatta lähdin joka perjantai radalle, en vastannut viesteihin, suutuin jos ne epäilivät että olen humalassa, vaikka tosiasiassa mä olin kännissä. Lopulta viikonloput eivät enää riittäneet, vaan dokaaminen alkoi jatkua viikolla. Porukat kyselivät poissaoloista, ja valheiden verkko vaan kasvoi. Se oli rankkaa myös mulle, kun yritin epätoivoisesti pitää kasassa sitä koko valheiden vyyhtiä jonka olin rakentanut ja olla jäämättä kiinni.
Tottakai mä välitin mun ystävistä, jotka jäivät jäljelle. Niistä tuli mulle toinen perhe, ja edelleenkin mä rakastan niitä kaikkia. Mutta jos et ollut läheinen mun kanssa, et ollut mulle ihminen - olit vain esine, joka kiinnosti mua tasan silloin kun susta oli mulle hyötyä.
Koska lukiokaan ei kiinnostanut mua, alkoholin myötä aloin laiminlyödä koulunkäyntiä oikein työkseni. Saatoin mennä vain kerran viikossa kouluun, silloinkaan en välttämättä koko päiväksi. Yleensä mulla oli niin paha darra, etten pystynyt.
Aloin myös laiminlyömään itseäni. En enää piitannut ulkonäöstäni, mikä pelästytti mun vanhemmat. Isä lopetti rahan antamisen mulle, koska alkoi vihdoin tajuamaan, että kaikki ne kympit menivät kaljaan, mutta äiti jatkoi rahan antamista vaikka tiesi itsekin saman. Voin vain kuvitella millaista helvettiä se heille oli, koska omakin elämäni oli kaikesta kännin tuomasta tyydytyksestä huolimatta täysin pirstaleina.
Dokaamisen jälkeen tulee darra seuraavana aamuna, mutta henkinen krapula tulee vasta noin viikon kuluttua. Koska join niin paljon, mun psyyke ja aivot eivät kerenneet missään välissä palautua, ja paha olo alkoi patoutua.
Pikkuhiljaa mun pirstaloituminen näkyi täysin ulospäin. Olin omasta ulkonäöstäni piittaamaton, ylimielinen, sulkeutunut ja ilkeä. Jussin kanssa oli riitoja enemmän kuin koskaan, ja suurimmaksi osaksi se johtui mun käytöksestä.
Lopulta mun haima alkoi valittaa liiasta alkoholin käytöstä. Aamuisin siihen pisti niin paljon, etten välillä pystynyt nousemaan ylös. Eräänä aamuna nousin hakemaan loiventavaa jääkaapista, ja seuraava muistikuva on kun herään taas Jussin sängystä. Olin tuupertunut jääkaapin eteen ja menettänyt tajuntani, mistä Jussi mut oli kantanut sänkyyn. Voin kuvitella miltä Jussistakin on tuntunut, kun oma tyttöystävä on siinä kunnossa.
Lopulta mä olin jo niin sairaan näköinen, että kuka tahansa pystyi tajuamaan mitä mä hommailin. Äiti epäili että käytän huumeita, ja osti huumetestejä.
Lopulta tämän vuoden tammikuussa mulla tuli viimein todellisuuteen herääminen, kun löysin itseni viinapäissään junaradan ylittävän sillan kaiteelta seisomasta. Itkin siinä kolme tuntia, epäröin, eikä yksikään auto pysähtynyt. Silloin tajusin, että mun on itse autettava itseäni. Kukaan muu ei voi sulkea korkkia mun puolesta. Se on tehtävä ihan itse.
Renki, josta tuli isäntä, palasi taas rengin asemaan. Alkoholi kuuluu mun elämään edelleen, mutta eri tavalla. Juon harvoin, ja sixi on mun maksimi. En juo väkeviä enää ollenkaan, enkä juo itseäni humalaan kuin erittäin harvoin. Mun ulkonäkö on muuttunut, en enää näytä yhtä sairaalta kuin pahimpina dokailuaikoina, vaikka kaljan tuomaa ylimääräistä painoa löytyy muutama kilo edelleen. Se kuitenkin karisee tasaista tahtia.
Mun mieliala on parantunut ja oon löytänyt elämääni lisää sisältöä. Näen elämän nyt uudella tavalla, kuin vihdoin katsoisin sitä laatikon ulkopuolelta, jossa viruin yli vuoden.
Olen pahoillani kaikesta, mitä käytökselläni aiheutin sekä muille että itselleni. Mikään mun teoista ei johdu siitä, että mut olisi kasvatettu huonosti, vaan täysin mun omista valinnoista, jotka olivat huonoja. Olen kuitenkin tavallaan onnellinen, että olen nähnyt elämän nurjankin puolen ja vielä osannut nousta sieltä itse, toki mulla on ollut ihana perhe, poikaystävä ja kaverit tukena, mutta että en tarvinnut katkaisua tai muuta vastaavaa.
Halusin kertoa tämän teille, jotta jos joku tunnistaa itsensä mistään kertomastani vaiheesta, nyt on aika herätä. Älä anna alkoholin määrätä sinua. Määrää sinä alkoholia.
Ensi kerralla voisin postailla vähän kevyemmästä aiheesta vaihteeksi. Nyt värjäilemään tukkaa, näkyillään!
